Ei tullut 100-vuotisjuhlaa vaan hautajaiset

elma_heino2Suolahtelainen Elma Siviä Kaijalainen (o.s. Syvänen, 13.9.1916 -5.8.2016) nukkui ikuiseen uneen Äänekosken sairaalassa. Me lapset jo olimme suunnitelleet äidillemme satavuotisjuhlaa, koska aiemminkin erilaisten tulehdusten tultua hoidettua Äänekosken sairaalassa hän oli aina palanut kotiin. Nyt äiti siirtyikin pariviikkoisen sairaalajakson jälkeen taivaan kotiin. Sairaalajaksolla tyttäret osallistuivat saattohoitoon ja läheisiä, lastenlapsia ja sukulaisia kävi jättämässä jäähyväiset. Lapset miehineen saattoivat äidin läpi Suolahden, pysähtyen kirkolla kuulemassa kuolin kelloja jatkaen kotitalojen kautta Suolahden kappeliin odottamaan 10.9 tapahtuvaa siunausta ja muistotilaisuutta.

Äiti sai loppuun asti asua omassa tutussa hänen miehensä liikkeenharjoittaja Aarne Kaijalaisen rakennuttamassa kodissaan viimeisinä vuosina kotisairaanhoidon ja lastensa avustamana. Elämää rajoittivat jatkuvasti heikentyvä kuulo- ja näkökyky sekä muisti- ja suolisto-ongelmat. Viimeiseen asti kotona äitimme söi itse ja joi kahvia käsi tutisematta. Erityisesti hän piti vanhimman tyttärensä kanssa saunomisesta talon alakerrassa. Hänen tapansa oli kesäisin oikeana aikana valmistaa talven saunavihdat. Viimeisinä elinkuukausinaankin hän käytti saunassa saunavihtaa nauttien sen tuoksusta.

Keskussairaalasta saadun keskustelunvahvistimen avulla hänen kanssaan pystyi kuulon kadottua keskustelemaan, muistelemaan ja laulamaan vanhoja virsiä ja kansakoululauluja, jotka hän osasi ulkoa. Valokuvat tutuista auttoivat muistia ja lisäsivät muisteluita. Näkökyvyn heikennettyä äiti sai joka vuosi isoja kuvakalentereita läheisistä ihmisistä.

Koko elämämme ajan äidille tärkeitä olivat omat sisarukset ja näiden jälkeläiset sekä Leppälahdessa oleva kotitalo Rusila. Viimeiseen asti hän kertasi sisarustensa nimiä. Vaikka kotitalo Rusila oli siirtynyt suvun ulkopuoliselle, niin käynnit kotitalossa onnistuivat ja olivat juhlaa.

Elma oli Rusilan Edlan (o.s. Ekberg) ja Kalle Syväsen pitkäikäisen kymmenlapsisen sisaruussarjan viimeinen ja pisimpään elänyt. Pari hänen sisartaan kuoli 95 ja veli 96 vuoden iässä. Paitsi omassa sisarussarjassa niin myös Elman suvussa on ollut pitkäikäisiä mm. tämän vuoden keväällä ja kesällä on kuollut hänen 94- ja 100-vuotiaat serkkunsa. Elman suku on ollut vahvasti edustettuna omassa Ekberg-Tammivuori sukuseurassa. Elma serkkuineen oli oman sukupolvensa viimeisiä sukuseurassa.

Elma-äitimme opetti meille lapsuudesta lähtien sukuyhteyksien merkityksen. Hän oli mukana aktiivisesti sisarustensa ja näiden jälkeläisten tapahtumissa. Hän onkin vanhempiensa ohella saattanut hautaan kaikki sisaruksensa ja näiden jälkeläisiä.

Elman vanhemmat olivat lähtöisin Korpilahdelta. Hänen äiti oli Ohelan talon tyttäriä ja isä torpparin poika. Alkuvaiheen jälkeen perhe muutti Jyväskylän maalaiskuntaan Oravisaareen, Aijasahon Rusilan torppaan, josta myöhemmin torpparilain nojalla muodostettiin itsenäinen tila. Koti oli omavarainen maa-, metsä- ja karjataloustila, jossa lapset varhain tottuivat monenlaiseen työhön.

Elman kertoman mukaan hän aloitti 8-vuotiaana,1920-luvulla Leppälahden kansakoulun. Koulumatka oli kuusi kilometriä kinttupolkua, joka taitettiin jalkaisin ja talvella hiihtämällä. Koululaiset osallistuivat koulun lämmitykseen ja siivoukseen. Opettaja asui koululla eikä koulun pihamaalle saanut liian aikaisin tulla. Siitä saattoi saada jälki-istuntoa. Näin kävi kerran Elmallekin ja hän illan pimennyttyä joutui jäämään opettajalle yöksi. Koti-ikävä haihtui, kun sai kuunnella oikeasta radiosta lastenradiota. Rippikoulun Elma kävi Jyväskylässä asuen Eino-veljensä luona. Ripille hän pääsi vasta valmistuneessa naisarkkitehdin suunnittelemassa Taulumäen kirkossa. Jotkut tahot epäilivät ennalta kirkon kestävyyttä rippitilaisuuden aikana.

Elma suoritti talous- ja karjanhoitokurssin ja lähti varhain elantoa hankkimaan ns. piikomalla Jyväskylässä ja lähialueilla. Elma oli pidetty työntekijä ahkeruutensa, moninaisen osaamisen ja työhön kuin työhön tarttumisen vuoksi.

1940-luvulla hän oli taloudenhoitajana Kuljetusliike Veljekset Kaijalaisella, jonka veljessarjan vanhimmasta, Aarnesta tuli vuonna 1944 puoliso. Tämä toimi yrittäjänä ja perusti Suolahden Sementtivalimon. Myöhemmin lasten kasvettua Elmakin työllistyi miehensä rakennuttamaan pienkerrostaloon perustettuun Taipale-Baariin eläkkeelle siirtymiseen asti. Yksityisyrittäjänä työpäivät olivat pitkiä (6.00-22.00) eikä vapaapäiviä ollut kuin jouluaatto ja pitkäperjantai ja tällöinkin palveltiin tupakkaa tarvitsevia asiakkaita. Työt tehtiin pääasiallisesti omin voimin ja perheen tyttäret auttoivat koulutyönsä ohella. Muiden artikkeleiden ohella baarissa oli myytävänä myös leivonnaisia, joista kuuluisia olivat äidin valmistamat munkkirinkilät, joita hän joka aamu paistoi. Alkuvuosina käytössä oli puuhella ja pihan perällä oleva kylmäkellari, josta kylmät juomat noudettiin. Myöhemmin tulivat työtä helpottamaan jääkaapit ja sähköhella. Oluen myyntioikeuden saamisen myötä asiakaskunta lisääntyi. Baarityön ohella hän vastasi kiinteistöyhtymä Kaijalaisen mm. siivous-, kunnossapitotöistä. Hänen taloudenhoidossa korostui itse tekeminen ja säästäväisyys. Perunat, sipulit ja vihannekset hän kasvatti itse ja marjat sekä sienet hän haki metsästä. Vielä 95-vuotiaana äiti leipoi hiivaleipiä, joista riitti lastenkin perheille. Lapsenlapset muistavat Elma-mummon verrattoman hyvän jauhelihakastikeen perunoitten kera.

Elman Aarne puoliso kuoli 1969 ja siitä asti hän on elänyt leskenä 47 vuotta, mitä hän itsekin välistä ihmetteli. Elämänsä ajan äiti oli aktiivinen harrastaja ja itsensä kehittäjä. Hän osallistui Martta ja srk:n kuorotoimintaan, yhteisvastuukeräyksiin ja työväenopiston harrastusryhmiin. Hänen 90-vuotispäiviä vietettiin Keski -Suomen Opistolla ja 95-vuotisjuhlaa kotosalla ja säännöllisesti on hänen nimi-, syntymä -ja äitienpäiviä vietetty läheisten ja harvenevan sukulaisporukan kanssa kotosalla. Olemme kiitollisia, kun saimme pitää äitimme näin pitkään.

Hyvää äitiä, anoppia, mummoa ja isomummoa jäivät kaipaamaan lapset ja lastenlapset perheineen ja lastenlasten viisi poikalasta, joista viimeinen syntyi kesäkuussa ja ehti jättää vanhempiensa kanssa jäähyväiset isomummolle.

 

Kirjoittaja: Riitta Kaijalainen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *